Tämä blogi kantaa nimea Antipodi, koska sitä kirjoitetaan toisella puolen maapalloa. On sillä nimellä myös muita oheismerkityksiä... Lue siis, miten ääripäät kohtaavat.
Adam Smith kuoli 16 kesäkuuta 1723. Hänen ajatuksensa elävät silti sitkeästi taloustieteilijöiden puheissa. Näkymätön käsi ohjaa hänen mukaansa taloutta, mutta sen käden liikkeet ovat karvaita kouraisuja jokapäiväisessä elämässä.
Kreikka avasi Pandoran lippaansa ja nyt on talouden taudit ja korruption äpärät kaikkien eurooppalaisten valtioiden kimpussa. Apupaketti on mittava ja yhteinen ponnistus suuri. Mutta onko tämä vapaata markkinataloutta?
Taloudessa ja elämässä on vallittava tasapaino vapauden ja vastuunkantamisen välillä. Vapaus on sitä, että voi tehdä rahaa parhaaksi katsomallaan tavalla ja vastuunkantaminen on sitten sitä, että tekee rahansa niin, että siitä hyötyvät muutkin. Verot ja valtioiden säädökset ovat keino aikaansaada jonkinlaista tasapainoa noiden kahden ääripään välille.
Homma menee mutkikkaaksi, kun poliittinen valta ja virkakoneistot alkavat käyttää myös taloudellista valtaa. Omistus ja poliittinen päätöksenteko istuvat huonosti yhteen. Menevät puurot ja vellit sekaisin. Kreikassa poliittinen eliitti ja virkamieskunta on korruptoituneisuudessaan päässyt pitkälle. Kansa ei.
Suomessa ei vastaavaa ole, mutta puolueiden vaalirahasekoilut kyllä näyttävät, mihin suuntaan ollaan menossa. Kreikalle neuvoteltu superpaketti on vain jäävuoren huippu ja kansantalouksien huonon hoidon viitanlieve pyyhkii kaikkia Euroopan Yhteisön maita varsin tasapuolisesti.
Samalla kun eri valtiot ovat innokkaasti tehtailemassa erilaisia kahdenvälisiä kauppasopimuksia, yrittää WTO (World Trade Organisation) pitää yllä jonkinlaista globaalia jöötä jäsenvaltioidensa keskuudessa. Uskotaan, että vapaa kauppa edistää kaikkien hyvinvointia, mutta vapaa markkinatalouspa onkin kaikkea muuta kuin vapaata.
Erilaiset kahdenväliset ja alueelliset vapaakauppasopimukset luovat näkymättömiä talouden talutusnuoria, joiden silmukoihin vapaus kyllä hirttäytyy ja lopulta kaikki kärsivät. Monimutkaiset rajoitukset ja säätelymekanismit varmistavat, että esimerkiksi USA on erinomaisen hyvin suojannut omat pikku etunsa. Vapautta on se, että EU ja USA saavat vapaasti rajoittaa muiden tekemisiä ja samalla vaatia itselleen erivapauksia esim. kehittyvien maiden kanssa asioidessaan.
Ja kaikki tämä naamioidaan erinomaisen kauniisiin sanoihin, sokerikuorrutukseen, jossa etiikka ja moraali lentävät kuin se kuuluisa lapsi pesuveden mukana ikkunasta ulos. Sana jää, mutta sisältö on poissa.
Siis meillä ei ole vapaata markkinataloutta. Meillä on älyvapaa markkinatalous, jonka päällepäsmäreinä toimivat tollot poliitikot ja edesvastuuttomat yritysjohtajat. Ja siinä välissä vikisee näiden kahden tahon puristuksessa miljoonien ihmisten globaali ihmiskarja, jota teuraaksi talutellaan. Kuluta ja kukoista kunnes olet kaikkesi antanut ja persaukinen kuin entisen isännän villi ja vapaa piikatyttö, joka rattonsa palkaksi sai kantaa persläpeä käsivarsillaan poistuessaan köökin ovesta kanervikkoon (jos nyt hieman roisimpaa vertausta saadaan käyttää). Huono keikka, mutta lapsi on kaunis vaikka nimeksi tulikin Katkera.
Jos uskomme näkymättömään käteen, saa Adam Smith jälleen hyvän syyn köllötellä manan majoillaan tyytyväisenä. Jos taas panemme uskomme jokaisen ihmisen arvoon sekä ihmisyyteen ja kykyyn muuttaa maailmaa, annamme vapaudelle avaimen jokaiseen lukkoon, joka vielä kahlitsee globaalia taloutta.Miten tämä tapahtuu: olemalla aktiivinen ja ottamalla vastuun omasta elämästä. Muuten käy kuten Stanislaw Jerzy Lec tokaisi: Rivistä nollia saa helposti ketjun.
Kumpi sinä haluat olla: muutos maailmassa vai nolla näkymättömän käden kirjaaman numerosarjan lopussa, tilinpäätöksen sarakkeessa tilikauden tappiot?
Nokia on siirtynyt aivan uudelle alueelle. Gillette on saanut kilpailijan, jota ei kannattaisi aliarvioida. Kumisaapastehtaan jälkeläisen uusin aluevaltaus N8 on saavutus, jonka rinnalla moni kalpenee.
Katselin Nokian saitilta kuvia tästä uudesta teräaseesta. Partakoneeksi siinä on todella hieno ja värikäs kädensija. Esitteen mukaan se on kosketusnäyttö, jota voi nipistellä ja muutenkin hivellä näpeillään. Kahva on muotoiltu siten, että samalla kun ajaa partaa, voi ottaa hienoja kuvia itsestään peilin kautta kylpyhuoneessa.
Koneessa on 12 megapixelin kamera ja salamavalo. Näin jokainen partakarva erottuu tarkasti ja voit tutkia yksityiskohtaisesti, miten jokainen karva sojottaa ajon aikana. Tällä on luonnollisesti huomattava dokumenttiarvo, koska tallettamalla nämä kuvat voit nähdä myös pidemmällä aikajänteellä ikääntymisen vaikutukset sekä karvoihin, että karvojen kantoihin. Pois suljettua ei ole myöskään kuvien lähettäminen Facebookiin.
Nokia on tehnyt kaikkensa, että tämä suosittu naamasaitti kyetään täysimääräisesti hyödyntämään tällä sudin ja partaveitsen terävällä yhdistelmällä. Nokia povaakin, että lähes kaikki tämän parranajokoneen käyttäjät tulevat irvistelemään myös suositulla some-sivustolla.
Eikä tässä vielä kaikki. Nokia on vanhojen terien asemesta kehittänyt aivan uuden kosketusperusteisen terästön, Symbian^3. Tässä uudessa ympäristössä yhden sormen asemesta voikin viillellä kolmella näyttävää kosketusnäyttöä mukaillen. On siinä hyvä karvan katketa.
Suomella on siis syytä olla jälleen ylpeä itseään isommasta kansantalouden veturista. Sillä on millä mällätä. Ja mälläähän se. Ja kaikkein parasta tässä on se, että karvat eivät maailmasta katkaisemalla lopu, minkä jo Gillette on markkinatutkimuksissaan todeksi osoittanut.
Jos nyt jotakin pientä kielteistäkin vastapainoksi haluaa tästä upeasta teknologian voimannäytöstä sanoa, on se että käyttäjien kokemusten mukaan, vaikka ajo onkin pehmeää ja laite myötäilee mukavasti leukaperiä, karvojen katkeaminen on herrassa. Laitteen ytimessä hyrräävä Symbian^3 onkin vielä harjoitusasteella eikä siis aivan teräkunnossa verrattuna muiden valmistajien teriin.
Mutta pääasia on, että Nokia on taas näyttänyt, että tyhjän saa pyytämättäkin ja että terveisiä vaan takaa. Nokian markkinoinnin ääni tässä yhteydessä onkin ollut jälleen ohut ja epäpuhdas kuin se kuuluisa karva sieltä ahterista. Mutta katkeaa se ohutkin haituva, kun riittävästi hinkkaa. Että onnea Nokian uudelle vekottimelle ja hyviä ajoja.
Jousikvartetti soittaa hajalle pommitetun kaupungin raunioilla viiltävän kauniisti. Melodia tuntuu piirtävän hajonneiden rauniokasojen päälle väreilevään ilmaan muistoja kauniista taloista tai ehkä ne ovat uusien talojen suunnitelmia. Katsoja ja kuuntelija näkee, miten musiikki muuttaa toivottoman ankeuden tulevaisuuden uskoksi, uskoksi ihmisyyteen ja parempaan huomiseen.
Edellä kuvattu kohtaus on Amerikkalaisesta televisiosarjasta Band of Brothers. Tuo kohtaus kiteyttää uskomattomalla voimalla taiteen ja luovuuden tehtävän ja aseman maailmassa. Hajonneessa maailmassa, jonka rakentajat vasta alkavat tajuta tehtävänsä valtaisat mittasuhteet. Maailmassa, jonka hajottajat kykenivät silmiään räpäyttämättä tappamaan, kiduttamaan ja tuhoamaan miljoonia. Maailmassa, joka parhaillaan hajoaa jälleen ympärillämme.
Tulee mieleen kysynnän ja tarjonnan laki. Kun ihmisyys poljetaan maan rakoon, taide auttaa kaivamaan sen esiin. On tarve humanismille ja elämän kunnioittamiselle. Ja se tarve on ilmeinen, käsin kosketeltava ja välitön. Sellainen tarve ei kysele valtion tukea, vaan tukee valtion rakentamista tuhkasta.
Jälleen meillä on tuhkakasa, joka on seurausta niin monen keski-ikäisen pikkupojan ja -tytön tulitikkuleikeistä talouselämän instrumenteilla. Vastuuntuntemattomuus ja epäeettisyys johtavat koko yhteiskunnan ja maailman tilaan, jossa tilaa on vain taiteella, koska kaikki muu on mennyt. On aika jälleen auttaa ihmisiä löytämään elämäänsä muukin merkitys kuin epämääräinen menestyksen perässä juokseminen.
Mutta kysynnän ja tarjonnan laki on lahjomaton. Se ei piittaa edes näistä epäeettisistä pikkuhitlereistä, jotka omaa etuaan ajaen syöksevät muutkin syvälle ahdinkoon. Se, kuten kaikki ihmisen toimintaa ohjaavat lainalaisuudet, pitää huolen, että heiluri heiluu: lamasta laakson pohjan kautta uuteen nousuun ja takaisin. Näitä ääripäitä tasaamaan tarvitaan viisautta niin valtion kuin yrityselämänkin taholta, valistuneisuutta ja eettistä vastuunottoa.
Mutta se ei yksin riitä, tarvitaan myös henkisiä instrumentteja, joiden avulla yksityiset ihmiset kestävät, jaksavat ja onnistuvat pitämään elämänsä raiteilla vaikka kaikki romahtaisikin ympäriltä. Näitä henkisiä instrumentteja on kaksi: uskonto ja taide. Ilman niitä ihminen on heitteillä ja elämänsä keskellä orpona kompuroiva narri, joka ei naurata ketään sillä yleisö ei kestä katsoa naurettavaakaan kärsimystä, jos siinä ei ole viisauden siementä sisällä. Ja se viisaus saavutetaan vain uskon ja taiteen avulla.
Tätä taustaa vasten lukaisin Verkkohesarista, että Kiasman talous on pahasti kuralla. Jutusta sai sen kuvan, että lisää rahaa ei tipu eikä lirise ja hätä on suuri ja näyttelyitä pitää perua säästön nimissä. Johtaja vikisee, että videotekniikka on kallista ja pitäisi saada valtiolta lisää, kun nykytaiteilijat värkkäävät sellaisia härveleitä, ettei niiden esittäminen onnistu ilman konserniviestinnän kulta-aikojen kokoisia satsauksia. Nokia, here we come!
Kysynnän ja tarjonnan laki on laittamaton laki. Myös Kiasman kannattaisi miettiä hartaasti ja kunnolla, mistä se kana kusee. Jos taiteesta tulee talo ja kulissit tasapäiselle teknologiahörhöilylle on vain oikein, että kysyjä sanoo, ettei enää tipu eikä tarvetta ole vaikka tarjoaja haluaisi panna lunta tupaan ja jäitä porstuaan, että olisi mitä sulattaa kansantalouden vauraassa lämmössä.
Suomi on ollut pitkään tuetun taiteen, maatalouden ja matalamielisyyden luvattu maa, mutta maailma muuttuu, Eskoseni. Minä en usko tukiaisiin ja turhien kulttuuririentojen tarpeeseen. Minä uskon taiteen voimaan, kun hätä on suurin. Mutta nyt näyttää siltä, että hätä ei ole likimainkaan riittävän suuri, koskapa taiteen tukemisen sijaan tuetaankin vielä kulisseja ja kulissituotantoa.
Kysynnän laki menee niin, että on pakko löytää tasapainotila kysynnän ja tarjonnan välille. Se ei ole staattinen tila vaan monien tekijöiden vuoropuhelun ja vuorovaikutuksen tulos. Kun yhteiskunta ottaa vastuun yksilöitä ja taide siirtyy tekijöistä teosten raameihin, putoaa pohja rahoituksen perusteluilta. Taiteesta tulee kalliisti tilattua tarpeettomuutta ja harvojen herkkua keisarin uusissa vaatteissa.
Uusi taide, se joka vielä soi raunioilla, kaikuu kaikkialla muualla paitsi kiasmoissa. Ja se antaa toivoa, koska nuoret taitelijat alasta ja alueesta riippumatta määrittelevät maailmaa ja sen merkityksiä omista lähtökohdistaan. Kiasma kuuluu kitisevien keski-ikäisten tupperwarekutsujen kohokohdaksi enkä oikein jaksa uskoa, että laitoksen pieni säästökuuri tekee pahaa itse taiteelle vaikka pahaa tekeekin katsella, miten kulttuuripierut pyörivät hallinnon nahkahousuissa uutta ulospääsyä hakien. Pahalta haisee, mutta ei ole pakko mennä lähelle. Onneksi olen kaukana kaikesta siitä.
En ole viime aikoina miettinyt paljon Suomea. Se tuntuu lipuvan päivä päivältä kauemmaksi. On kuin se olisi jotenkin irrallaan ja jonkun psyykkisen vuoroveden imussa kulkeutumassa niin syvälle ja kauas, ettei sinne edes ajatus enää yllä.
Rihmat, jotka meitä ihmisiä pitävät jossakin maassa, maankolkassa ja majassa, ovat ohuita. Ne on kudottu vuorovaikutuksen villoista jakamisen loimilankoihin. Ja kun nämä villat alkavat olla vähissä, jää kude hataraksi kunnes ei ole enää kerän kerää, josta keriä jotakin jaettavaa.
Muistan Suomesta loskan. Jokusen kirkkaan talvipäivän myös, kun oli niin kylmä, että iho tuntui voipaperilta. Jostakin livahtaa mieleen myös muisto kesästä, paljaista jaloista viileällä aamunurmella, kun pissa roiskui kuumana pohkeille. Mutta sitten kuvat haalistuvat, eikä pohje enää tunnu märältä. Se onkin vain vanhenevan miehen karvainen koipi, jonka säärikarvoja tupsuttaa leppeä syystuuli. Ja pissalla onkin oma poika viiniköynnöksen alla – ehkä hän kerää samalla muistoja kuin rypäleitä, jotka retkottavat ryppäinä hänen päänsä päällä. Isän sylissä läppäri lämmittää ja se on niin tämän päiväistä, ettei eilisestä saa enää otetta.
– Mene pesemään kädet poika, huudan Mariukselle, joka on ylpeästi hemputeltuaan saanut helpotuksen oloonsa ja housut taas ylös. – Pesitkö sinä pienenä kädet aina pissan jälkeen, kysyy hän eikä odota vastausta vaan alkaa harjoitella monimutkaista Kung-fun liikesarjaa niin keskittyneenä ettei siinä enää isää tarvita. (Katso video pojan vyökokeesta).
Tämä päivä ja huominen ovat läsnä niin voimakkaasti, että eilinen on kuin linnun nokkima rypäle ruohikossa. Ei sitä tee mieli ottaa ja syödä, kun on käden ulottuvilla uusia ja parempia marjoja.
Olen hajamielisesti selaillut Verkkohesaria, josta en enää saa juuri mitään irti. Nekin ovat kaukana. Jutut, jotka eivät kosketa millään tasolla. Ellei nyt sitten tämä Julkisen Sanan Neuvoston langettava päätös, että Hazardin olisi pitänyt valita sanansa paremmin.
Kumma kieli tämä Suomi: langettava päätös. Miten sitä voi omaan nokkeluuteensa kompastunutta ja turvalleen typertynyttä Hasardia enää langettaa, kun hän on jo pitkin pituuttaan koko henkisen ruhonsa mitalta maassa. Langennut ja musta enkeli, mutta että vielä langettava päätös. Olisin suonut sen päätöksen olevan enemmänkin kankeava päätös, jolla olisi kangettu kolumni kokonaan pois. Niin ei sitten olisi Hazardista enää kuultu, kun ei olisi enää siinä pellossa elellyt vaan etsinyt muita märehtimisen maisemia. Vaikka en minä tosissani Katia halua hiljentää ja poista kolumneeraamasta. Veikeä väriläikkähän hän on niin pohjattoman harmaassa Suomen maassa. Kun ei vain loukkaisi itseään toisia teloessaan ja teloittaessaan.
Kuten tästä jutusta huomaa, en saa enää otetta Suomesta oikein miltään kantilta. Kieli on, mutta sen muun kanssa on niin ja näin. On kuin katselisi elokuvaa, jossa ei ole ääntä. On hahmoja ja toimintaa, mutta ei oikein saa enää tolkkua, että mitä ne nyt kouhkaavat. Kanervakaan ei jaksa enää innostaa, puhumattakaan Vanhasen ympärilleen kehittämästä umpitylsästä ilmapiiristä. Ja Nokiakaan ei enää ole seksikäs ja innovatiivinen – ainakaan täältä katsellen. Onpahan vain iso peräkammarin poika, joka jotenkin unohti saappaat jalkaansa ja tallustelee kammarin puhtailla matoilla paskaisissa kumppareissa.
Ja sitten tämä ikuinen kysymys siitä, että lukeeko näitä irrallisia kirjaimia kukaan. Onko ketään enää, joka jaksaa lukea, mitä joku dementikko toisella puolen maailmaa naputtelee läppärillään? Tulee semmoinen olo kuin tuoreella vainajalla, että panisivat jo sen arkun kannen kiinni, että saisi vihdoinkin olla rauhassa ihan itsekseen vain. Miten ne nyt jaksavat kiinnostua niin pirusti, kun eivät eläessä edes päivää sanoneet.
Näihin kalman hajuihin päätän tällä erää. Saas nähdä, tuleeko tästä ylösnousemus ja uusi blogi vielä joskus vai jäänkö tänne makaamaan päälläni pari metriä pikseleitä. Ainakin siihen asti aion levätä rauhassa.
On nyt sitten takana yksi viikko täyttä touhua: viime viikko meni MBAn orientaatiopuuhissa. En olisi uskonut vielä ukkoiässä ryhtyväni opintielle, mutta sielläpä tallaillaan. Eikä kaduta vaikka urakka näyttääkin hirmuiselta.
Olen osallistunut jos jonkinlaiseen koulutuksiin ja seminaareihin elämäni aikana. Niitä riittää näyttämötyön kursseista johdon valmennuksiin ja kaikkea siltä väliltä. Lähdin siis mielestäni varsin hyvin varustautuneena orientoitumaan Executive MBA opintoihin.
Avattuani Massey Universityn kirjautumispisteen oven en sitten enää voinutkaan kuin pitää kiinni hatusta ja antaa mennä. Aamukahdeksasta iltakymmeneen kuusi päivää putkessa 48 valittua ja vakavamieliseksi todettua opiskelijaa pisti aivojaan uuteen järjestykseen vauhdilla, joka tyrmäsi täydellisesti.
En ole koskaan kokenut moista. Joka yön täyttivät MBA unet pään ja päivät kulkivat kuin ilotulituksen keskellä raketti persuuksissa ja parhaani mukaan rätisten ja suhisten milloin minkäkinlaisia ajatuksen välähdyksiä ja muiden sähikäisiä väistellen ja ihaillen.
Contemporary Strategy alkoi hahmottua ja samalla myös sai horisontin MBAn opintokokonaisuus, jonka avaruuksissa lillumme seuraavat 25 kuukautta. Ja on meitä joka lähtöön: työttömästä suuren kansainvälisen konsernin paikallisjohtajaan ja kaikkea siltä väliltä. Yhteinen tekijä on julmettu into oppia uutta ja kohentaa jo opittua.
Luulisi, että viikon putkessa alkaa jo moni särmä hinkkautua toisiaan vasten niin, että alkaa kitinä ja vikinä. Toisin kävi. Iso ryhmä hitsautui yhteen käsittämättömän hyvin eikä ainuttakaan poksahdusta nähty. Ja kyseessä nyt kuitenkin on joukko erittäin omapäisiä, johtamaan tottuneita ja käskemään kykeneviä yksilöitä.
Opetuksen taso myös yllätti. Minulla oli korkeat odotukset kaiken kaikkiaankin, mutta näin positiivista yllätystä en osannut odottaa. Sekä hallintohenkilökunnan että akateemisen väen pätevyys on ehtymättömän riemun aihe. On hurmaavaa päästä opiskelemaan, kun tietää olevansa hyvissä käsissä. Ja mikä tiimihenki!
Monesti olen eri yliopistoissa vierailtuani huomannut sisäisten ristiriitojen ja käytäväpolitikoinnin myrkyttävän ilmaa, mutta tässäkin asiassa Masseyn MBA tekee poikkeuksen. On siis lupa odottaa mielenkiintoista matkaa, jonka oppaat ainakin osaavat asiansa.
Varmasti tähän blogiinkin aina silloin tällöin tulee kirjoitetuksi kaikuja opintojen etenemisestä. Mutta voi myös käydä niinkin, että blogaamisen tahti hidastuu, kun pitää valita blogin ja esseen välillä…
Niin tai näin, minä uskon vahvasti elämänmittaiseen oppimiseen. Kehotankin kaikkia yli 50 vuotiaita aloittamaan opinnot ja kirjautumaan lähimpään yliopistoon uusia tuulia haistelemaan ja tutkintoja suorittamaan. Se kannattaa. Jos se ei nyt ikää pidennäkään, niin kuoleepahan oppineempana.
Tulosta sivu
