Tämä blogi kantaa nimea Antipodi, koska sitä kirjoitetaan toisella puolen maapalloa. On sillä nimellä myös muita oheismerkityksiä... Lue siis, miten ääripäät kohtaavat.
Onko kukaan koskaan miettinyt, miltä kolon pohjasta tuntuu sadannen golfpallon kopsahdettua pohjalle raskaan golfpäivän päätteeksi? Sen täytyy olla kuin kiinalaista pisarakidutusta. Polo kolo, tulee ihan paha olo. Tuo nolo kolon täydellinen unohtaminen on ainoa puute, jonka löysin Seppo Palmisen uudesta kirjasta Buddha pelaa golfia (Smile, 2009). Muuten se on täydellinen katsaus sekä peliin että pelimiehiin (ja naisiin).
Kovin usein lukemani nykyajan liiketoiminnan (ja elämän) eettistä ja moraalista ulottuvuutta käsittelevät kirjat ovat olleet höyrypäisiä tai vähänläntiä sepustelmia. Ja sama kyllä pätee valitettavasti moniin urheilukirjoihinkin. Kun sitten käsiin osuu näiden kahden kirjallisen ilmaisun alalajin ristisiitos, on lupa herättää ruususen unta nukkuneet epäilykset mojovalla pusulla kuin rautaviitosen napakalla putilla ikään ja katsoa, onko pallo ollut hukassa, kun tätäkin opusta on ruvettu rustaamaan.
Kuten ingressissä jo vihjaisin, tämän kirjan kohdalla sekä pallo että kirjoittajan polla ovat olleet hallussa ja kovinkin kovassa iskussa, etten sanoisi valaistuneessa vedossa. Palminen vyöryttää tuhdin näkemysvyöryn elämisen viheriölle, jota hän kierosti kutsuu gofkentäksi. Kirja vilisee vikkeliä anekdootteja, henkilöhahmoja ja hauskoja lainauksia niin tiuhaan, että lukija on pakahtua – onnesta.
Kerrankin saa lukea kirjaa, jonka viisaus on pakotonta ja soljuvaa eikä syyllistä lukijaa ylenkatseisella erinomaisuudellaan ja oikeassa olemisellaan. Palmisen viisaus maistuu elämältä, jota Seppo on elänyt maila tanassa, mutta silmät sirrillään sitä katsellen. Herkkua kerrakseen.
Kun on oikein puhdas ja aatteellinen, on oikein ahdas ja puutteellinen, sanoo Olavi Tähtelä. Buddha pelaa golfia antaa lukijan olla ihanasti epäkelpo, mutta onnellinen keskeneräisyydessään. Nichiren Daishonin, jonka ajatuksia olen parikymmentä vuotta intohimoisesti tavaillut kirjoitti, että maalliset halut ovat valaistuminen ja kuoleman sekä syntymän kärsimykset ovat nirvana. On löydettävä onnellisuus elämän murheiden ja riemujen keskeltä omasta itsestä eikä ulkoisista olosuhteista. Ja sitä ilosanomaa Palminenkin kirjansa sivuilla laulaa.
Tässä muutamia haarukkapaloja kirjan runsaudensarvesta: – On hyvä muistaa, että Titanicin rakensivat ammattilaiset, Nooan arkin amatöörit. – Jos hermostut epäonnistumisistasi, tuomitset itsesi helvettiin, kauniin vihreään mutta kamalaan. – Kun uskallat, kasvatat rohkeuttasi. Kun epäilet, kasvatat pelkoasi. Pelko tekee tönköksi. Muista, ettei golfkentällä ole vaikeuksia, siellä on ainoastaan mahdollisuuksia. – Vaikean hyväksymisestä syntyy elämisen helppous. – Itseironian taitajia on vähän, tarve on suuri. – Emme lopeta leikkimistä siksi, että vanhenemme – vanhenemme, koska lopetamme leikkimisen. (Herbert Spencer) – Sanotaan, että ihmiselämä on kuin golfpallo. Matkan varrella tulee napakoita lyöntejä ja lopulta se joutuu pieneen kuoppaan. – Kun ihmiskunnan kehitystä katsoo historian valossa, vähiten on kehittynyt ihminen ja eniten nuija ihmisen kädessä. (Hilja Merioja)
Kannattaa ostaa Palmisen mainio ja valaistunut Buddha pelaa golfia vaikkei itse golfia pelaisikaan. Tuon ingressissä kuvaamani puutteen lisäksi kirjassa on vain yksi vika: se on helkkarin hidas lukea, koska sitä haluaa makustella ja mietiskellä niin perusteellisesti. Se ei ole mikään sarasvuolainen pikasillisalaatti lainattuja loruja vaan perusteellisesti eletty katsaus elämään. Varaa siis itsellesi kerrankin kunnolla aikaa ja lähde Palmisen kanssa viheriölle ilman hoppua ja hätiköintiä. Parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia, toiseksi parhaita Palmisen kirjan kaltaiset täysosumat. Palmisen kierous tulee ilmi siitä, että hän auttaa löytämään ne ilmaiset ilot kuin huomaamatta – ja siitä kyllä kannattaa kirjan verran maksaa ja kallista aikaansa kuluttaa.
Kiitoksia vaan Seppo, monipuolisesti dorka ystäväni ja viheriön viisas viikari.
PS Ja lisää buddhalaisuudesta sekä elämisen onnen avaimista niille, joita aihe kiinnostaa saat täältä: SGI
Even a feeble person will not stumble if those supporting him are strong, but a person of considerable strength, when alone, may fall down on an uneven path. The Writings of Nichiren Daishonin
Muuan hiihtäjä lykkäsi lylyllään lisää vettä myllyyn, kun sanoi saaneensa epoa pyllyyn. Mutta ei kertonut, että keneltä ja kuka käski. On aikoihin eletty, kun eduskunnan puhemieskin suksii suohon, mutta ei sitten suksikkaan ja mylly jauhaa samaa virttä, jonka säkeet jokainen tiesi vaikkei sanoittajista ollutkaan täyttä selvyyttä.
Niinistön saama ”näpäytys” on osoitus siitä, että kun varkaat vahtivat rosvoja, syntyy käyttödraamaa, jonka kulisseissa on hyvä sitten tehdä pahempia juttuja sopivasti julkisuuden valokeilasta poissa. Sekä Myllylästä että Niinistöstä näkee, ettei kaikki ole vielä sanottu, eikä todessa pysytty. Eikä pysytä.
Eduskunnan kaltoin kohteleman Niinistön epäsuosioon on huomattavasti syvemmät syyt kuin nyt vesilasissa vellova myrsky. Olen ollut huomaavinani vuosien kuluessa, että aina oikeassa olemisesta seuraa jossakin vaiheessa umpikuja – niin poliittinen, henkinen kuin henkilökohtainenkin. Niinistö on älykäs ja taitava, mutta ilmeisen ylimielinen ja nyt on tasapäiden aika antaa takaisin potut pottuina. Kastikeen kera.
Myllylästä on urheilua seuraamattoman tarkkailijan mieleen jäänyt myös aika ylimielinen kuva. Muistan joskus hänen kunniansa päivinä miettineeni, että mistä nämä hiihtäjät ottavat happensa, mutta hei hepoa miten oli helppo arvata vastaus.
Kyse ei mielestäni kuitenkaan ole pelkästä ylimielisyydestä. Niin politiikassa kuin urheilussakin nämä näkyvät hahmot ovat niin tiukasti sidosryhmiensä rihmastoihin ripustettu, että taustalta löytyy aina se oikea pensselisetä, joka nykii narusista Niilin murteella – eli puhuen vallan kieltä kuiskaten. Niin Niinistö kuin Myllyläkin on nyt ikään kuin uhrattu paremman puutteessa ottamaan vastaan mitä tuleman pitää. Mutta älkää uskokokkaan, että nämä taustapirut löytyvät. Eivät koskaan – sen verran minussakin on salaliittoteorioihin uskovaa. Älä lehmää syytä, jos läjään astut – mutta ota selville, kuka siirsi aitaa. Yllätyt.
Itse asiassa on surullista, että kaukaa katsellen suomalaisen keskustelun ytimissä olevat aiheet ovat kovin kapoisia. On hazardeja, niinistöjä ja epokelpoja urheilijoita – mutta missä ovat ne vaikuttajat, jotka uskaltaisivat keskustella Suomen tulevaisuudesta, suomalaisten tulevaisuudesta ja heidän osastaan maailmassa.
Miten nämä kaksi ilmiötä – sisäpoliittinen ja urheilullinen – sitten liittyvät toisiinsa? Minun mielessäni ne ovat ilmiselvästi kytköksissä: tarvitaan uutta verta sekä urheiluun että politiikkaan, että ilmeet kirkastuisivat myös kansalaisten päissä.
Useammin kuin olisi tarpeen saa sormeensa kielellisiä tikkuja, jotka eivät osu asiaan, mutta jäävät lukijan kynnen alle ikävästi kihelmöimään. Jokainen tietää, että sinne työnnetty pienikin tikku tekee kipeää, mutta on täysin tarpeetonta tuskaa ja tulosta huolimattomasti höylätystä ajatuksesta.
Näitä tikkuja ovat esimerkiksi iltasanomien tämänaamuinen lööppi, jossa Kääriäinen JYRÄHTÄÄ. Mistä lähtien löllöjä suoltaneet kepulaiset ovat alkaneet jyrähdellä? Ja näkyykö oikein salama? Samassa jutussa tämä poliittinen rajuilma viittaa Kepun olevan sivistysliike, mikä kyllä sai minun hörppäämään aamukahvini väärään kurkkuun. Että sellaista sanankylvöä ja kyisen pellon kyntöä Kepussa. Niin dokaa kuin makaa, sanoi entinen puheenjohtajaehdokas ja väänsi väyryset viemäriin.
Toinen tällainen kipupiste skribentin herkässä nahassa on kovasti yleistynyt tapa TEMPAISTA. Kuten nyt nämä taiteilijat tempaisivat Haitin Hyväksi. Asia on erinomainen ja Haiti tarvitsee kaiken avun, jonka voimme suinkin sinne lähettää, mutta että tempaista. Minkälaisen päkistyksen takana tämäkin kirkkokonsertti oli, kun oikein piti riuhtomaan lähteä? Ikään kuin tempaisisi vanhan Homeliten käyntiin, kun lähtee propsimetsään puita kaatamaan. Bensa haisee, lumi narisee ja moottorisaha laulaa ihan sillanpäänä.
Ja sitten vielä HAETAAN LÄÄKKEITÄ, kun ei osata parantaa taudin aiheuttajaa. Hallituksella tuntuu olevan tähän toimintaan perinteitä. Tämän aamuisen jutun mukaan nyt lääkitään nuorisotyöttömyyttä. Paha vain, että lääkkeitä hakemalla tauti vain pahenee ja itse pöpö saa itää yhteiskunnassa kaikessa rauhassa. Vanhasen seteli on maho ja mahdoton poliittinen lypsylehmä, jolla hän nyt nelistää kuin Don Quijote ikään. Onko joku vaali tulossa vai mitä Matti horisee? Ja miksi pitää ollakin Matti, kun Heikki rimmaisi paremmin: feikki heikki leikki, että sheikki olisi, jos tyhjän antaisi.
Ja kauhukseni huomasin jälleen, että taas oli Kepu asialla. Eikö tämä tupailtojen tunkkaisesta hurmoksesta lähtenyt tasalatvaisuus koskaan lopu? Mutta Väyryneen tulee, oletko valmis? Hän tulee aina eikä koskaan mene pois. Onneksi on sen verran merta välissä, että asia ei enää pahemmin jaksa kuin huvittaa hieman.
Oma lajinsa on sitten urheilutoimittajien RAJU tapa käyttää kieltä. Siellä vertaukset osuvat ohi maalin ja sukkeluudet livahtavat YLÄMUMMOON niin hirvittävän hauskasti, että meinaa uni tulla. Mutta siitä ei sen enempää.
Kieli muuttuu ja kehittyy, mutta ei latomalla löperyyksiä peräperää ja sisäistymättömiä hokemia kopioiden. Kieli rikastuu, kun löytyy yllättävä sisällöllinen yhteys, jonka kirjoittaja naputtelee näkyviin niin, että lukijan päässä heilahtaa pamppu ja lyö luuloilta tajun kankaalle. Hyvä kielenkäyttö nostaa oleellisen esiin kielellisen lietelantalan huuruista ja puhdistaa sen kliseistä. Hyvä kielenkäyttö ei kuitenkaan olisi mahdollista ilman tätä tukevaa paskan hajua, joka kertoo, että rikkaan kielen siemenet kylvetään tasapaksuudella lannoitettuun mielenmaisemaan. Ja että ilman kipua ei olisi kasvuakaan. Se jonka kynnen alle tikku osuu, tietää elvänsä ja olevansa kielellisesti TIEDOSTAVA. Nauretaan siis vesissä silmin, koska toivoa on.
Tikusta tehdään asiaa, kun annetaan poliitikoille palstatilaa, mutta ilman narreja ei olisi nauruakaan. Että kiitos Matti, Ilkka ja tytöt. Kipu kiihottaa, sanoi entinen masokisti.
Minä olen tuntenut vaaran läheisyyden, jo silloin, kun se oli vielä nimeltään Perälä. Sittemmin tämä Hazardiksi (sanakirjan mukaan sana tarkoittaa vaaraa tai vaaran mahdollisuutta) avioliiton kautta nimensä muuttanut Kaarina on ollut mediassa ja mediaa kritisoimassa aidan puolin ja toisin ja välillä sillä kiikkuen.
On ollut huvittavaa seurata, miten suuren äläkän Kaarinan sinänsä taitavasti (mutta ei hyvin) kirjoitettu, mutta hänestä itsestään Halmetakin enemmän kertova juttu, on saanut aikaan. Varsinkin kun Haitilla on menossa melkoinen kamppailu elämästä ja kuolemasta – ikään kuin vertailukohtana.
Sekä edesmennyt Tony että vielä keskuudessamme elävä Kaarina ovat helposti uhkaavia hahmoja, heistä ikään kuin henkii väkivallan mahdollisuus. Halmeesta fyysisen ja Kaarinasta henkisen. Ja päinvastoin. He ovat kuin kaksi marjaa tai kolikon puoliskot, jotka ilman toistaan eivät olisi mitään. Kumpaakin ovat geenit myös siunanneet suurehkolla koolla, joka edesauttaa uhkakuvan syntymistä.
Ja kumpikin on käyttänyt tätä fyysistä ulottuvuuttaan varsin tehokkaasti muiden körmyyttämiseen. Toinen nyrkkeilykehissä ja toinen kulttuurin taistelutantereilla. Kaarina ja Tony ovat armottomia kumpikin omalla, mutta hyvin samanlaisella tavallaan. He eivät päästä helpolla ketään ja samalla tulevat päästäneeksi itsensä asemaan, josta voi laukoa totuuksia kuin ikään suuremmalla suulla tai aseella. Valitettavasti viimeinen totuus, jonka Halme laukaisi, osui häneen itseensä. Mutta taisi Kaarinallekin käydä hassusti, vaikka ruumis jäikin eloon, henki siinä meni. Se hyvä henki.
Tämä hengettömyys kumpuaa halusta alistaa, karsinoida ja hallita niin ihmisiä kuin tilanteitakin. Minua on kummastuttanut, että tämän vellovan keskustelun aikana kukaan ei ole tunnistanut tätä Halmeen ja Hazardin samankaltaisuutta, joka ulottuu alkusointua syvemmälle ja kokoa laajemmalle.
Halmeen äidin on varmasti ollut aika vaikea niellä tätä viimeistä niittiä, mutta sitähän Tony ei varmasti ajatellut, kun painoi liipaisinta eikä Kaarina kun painoi enteriä. Sekä Tony että Kaarina ovat olleet erityisen hyviä ajattelemaan ensisijaisesti itseään – ei niin paljon muita. Ja aina on rapatessa roiskunut.
Se kenen päälle roiskuu, ei näitä voimahahmoja ole pahemmin kiinnostanut. Sellainen ei kuulu voimahahmon ajattelun piiriin. He haluavat käyttää voimaa, jolla oikeuttavat oikeassa olemisensa, mutta kuten vanha viisaus kesästä ja talvesta kertoo, vain lempeä lämpö sai poloisen jumalten uhrin riisumaan vaatteensa, ei tuivertava myrskytuuli ja hyytävä viima.
Mitä julmemmin Hazard puhaltaa näppäimistöltään, sitä varmemmin kohteet kietoutuvat johonkin lämpimään mihin tahansa. Ja sitä varmemmin tämä hänen kritisoimansa media myös herkuttelee hampaisiinsa jääneillä.
Traagiseksi tämän kaiken tekee se, että Halme ei enää kykene sanomaan asiasta mitään ja vain hänen äitinsä, joka on varmasti saanut kärsiä kaikenlaista pojan eläessäkin joutuu vielä tämän kuolemanakin jälkeen saamaan suolaa haavoilleen.
Mutta mylläkän traaginen uhri on myös Kaarina, joka on monilahjakkuus ja itse asiassa vasta uransa alussa niin näyttelijänä kuin kirjoittajanakin. Hänellä on nyt kaksi mahdollisuutta: kovettaa pintansa (ja sen hän kyllä osaa) ja kiristää ilmettä tai kasvaa ja tajuta, että myötätunto on sittenkin tehokkaampi ase kuin mikään sanallinen sarjatuli – ja aidosti pyytää anteeksi (ei medialta tai Halmeelta – näiltä taistelutovereiltaan, mutta esimerkiksi niiltä ihmisiltä, jotka eivät osanneet lukea hänen taitavaa mediakritiikkiään oikein, ja lähinnä Halmeen äidiltä).
Minulla on sellainen usko, että sekä Halmeella että Hazardilla on rajaton ja positiivinen potentiaali hyvään ja arvokkaaseen. Halme ei omaansa enää voi tässä elämässä opetella käyttämään, mutta Kaarinalla on vielä se mahdollisuus. Saammeko lukea lähipäivinä, että Hazard ei olekaan nimensä veroinen vaan se ristiriidoissaankin lämmin, hullunhauska ja haavoittuvakin nainen, jonka opin tuntemaan, kun yhdessä teimme 25 vuotta sitten musikaalia siitä, miten natsit tulivat, tappoivat ja tuhosivat unelmat. Nimen ei ole pakko aina olla enne (mutta en siitäkään huolimatta sentään ristinyt poikaani Adolfiksi – sen verran minussakin on taikauskoa).
Eli tuo nyt on se nimi, jonka kirjalleni annoin kustantajan (Infor) myötävaikutuksella. Ja nyt se kirja on kaikkien halukkaiden saatavilla. Eli kehotan lämpimästi hankkimaan teoksen. Tuet näin köyhää tietokirjailijaa ja vaurasta kustantajaa omalla panoksellasi. Samalla tulet edistäneeksi lukutaidon säilymistä maassamme.
On aika omituista, miten yhteys kirjaan katkeaa, kun sen viimeinen vedos on mennyt kustantajalle ja kirjailija ei voi enää tehdä asialle mitään. Varsinkin näin matkan päästä etäsynnytettyyn hengenhedelmään ei oikein saa otetta. Ehkä se lämmin yhteys syntyy, kun saan opuksen käsiini (joka postin hitauden huomioon ottaen tapahtuu siis joskus helmikuun lopulla…).
Yritän kuvitella, miltä tuntuu avata ja haistella tätä uutukaista, mutta vaikeata se on. Päällimmäisenä muistissa ovat mielikuvat kirjoitusprosessista ja viimeisestä hionnasta, joka aina tulee liian aikaisin ja loppuu liian pian. Kirjailijalla on aina jotenkin hutera olo, että meniköhän se nyt oikein.
Päässä kulkevat kaikki ne ajatuksen sirpaleet, jotka olisi kuitenkin ollut pakko mahduttaa mukaan. Pieni pettymyksen liekki kärventää myös jotakin sielunsopukkaa, kun tuntuu siltä, että mukaan jäi puolivalmiita ajatuksenraakileita ja hiomattomia lauseita. No joo, tehty mikä tehty ja nyt on pää lukijan pölkyllä.
Kirjan tekeminen on kuitenkin aina riemastuttava matka ja sen aikana oppii sekä itsestään että aiheesta enemmän kuin mitä kykenee kirjoittamaan kirjan sivuille. En voi sille mitään, että rakastan kirjoittamista. Enkä tunne pienintäkään katumusta tai syyllisyydentuntoa siitä, että altistan lukijat tämän rakkauteni muotopuolille tuotoksille.
On sanoin kuvaamattoman kiehtovaa nähdä miten paperille (näytölle) alkaa vähitellen muotoutuu jotakin joka on ollut vain mielikuva ja täysin yksityinen mielenviritys. Kun ennen näkemätön alkaa saada hahmon ja sisältö muotoutua lauseiksi, kappaleiksi, luvuiksi ja lopulta kirjaksi – se on sellaisen mielihyvän ja euforisen riemun lähde, että ei paremmasta väliä.
Minä en juuri tunne luovuuden tuskia. Oikeat sanat ovat kuin saaliseläimiä mielen viidakoissa. Niitä täytyy kytätä ja väijyä herkeämättömän tarkkaavaisena valmiina ampumaan heti ja tarkasti. Joskus osuu pelkkään paskakasaan kunnon riistan asemesta, mutta ei se menoa haittaa. Tanner tömisee ja risukko rytisee, kun kirjailija rymistelee sanan säilällä omassa yksityisessä maailmassaan kuin Kekkonen neukkujohdon kanssa hirvijahdissa muinoin.
Ja muistakaahan ostaa. Se on erittäin edullinen ja hyvä tapa katsoa, nähdä ja kuvitella, miten busineksessakin voi olla luova ja luontevasti visuaalinen. Kannattaa ostaa kirja, koska kurssina se on vähintään 2500 euroa päivä! Teitä on varoitettu, kehotettu ja opastettu toimimaan oikein.
PS
Tässä linkki YouTubeen, jonne tallensin videolle muutaman kirjasta lukemani pätkän.
Tulosta sivu
