Jussi Kylätasku, syöpään kuollut näytelmäkirjailijamestari, kirjoitti upeita kuunnelmia kaiken muun muassa. Eräs suurimmista kimmokkeista omalle radioteatteriuralleni oli Tampereen Yliopistossa kuunneltu Kylätaskun pitämä radioilmaisun Studia Generalia luento muistaakseni keväällä 1980 tai 81.
Luennon jälkeen menin innosta täristen ja märkiä korvantaustojani hikisillä käsillä pyyhkien mestarin puheille. Jussin silmissä oli sellainen pilke, että ymmärsin tulleeni ymmärretyksi.
En unohda sitä tutkivan katseen ilkikurista valoa ikinä, enkä repliikkiä, jonka Jussi pudotti noin vain ehkä vähän testimielessä: ”Äänellä pääsee syvemmälle ihmiseen kuin millään muulla välineellä. Lukuun ottamatta ehkä penistä.”
Pari lähistöllä seisoskellutta kulttuurirouvaa veti kyllä kuluvasti henkeä ja yksi taisi suorastaan ryystää kahvinsa väärään kurkkuun. Ja minun romanttisen nuoren miehen sieluuni repesi äänekäs aukko, josta Jussi kuunnelmineen kömpi sisään. Ja on siellä pysynyt peniksineen päivineen mullaksi muututtuaankin.
Siitä päivästä päätin, että kuunnelmia teen. Ja teinkin. Ja Jussista tuli eräänlainen opastaja, majakka ja ehkä myös jossain määrin ystäväkin, joka aina ensi-iltojen jälkeen ohjattuani aika monta hänen näytelmistään muisti olla paikalla. Ne pikku pierussa istutut ensi-iltabileiden juttutuokiot Jussin kanssa ovat arvokkaita muistoja.
Opin siis äänestä Jussilta tärkeän läksyn: se on niin voimakas mediaelementti, että sillä ulottaa läpi tajun ja valveen ja pintakiillon koskettamaan olemassaolon alkukantaisimpia kerroksia. Se on muistissa ensimmäisenä ärsykkeenä sikiöajalta kuunneltuna äidin sydänäänenä. Siellä se jyskii, sielun pohjalla, älyn ulottumattomissa.
Kuvittele jännityselokuvaa, jossa murhaajan varjo häilyy hämärän kujan seinällä. Kuvittele uhrin lähestyvät askeleet katukiveyksillä. Ne kaikuvat ontosti tiiliseinistä. Katulamppu heiluu hieman ja varjo lyhenee, pitenee, lyhenee ja pitenee sen heittämässä kelmeydessä. Ja askeleet ne vain tulevat lähemmäksi. Viulut alkavat sahata jännitystä korkeammaksi ja korkeammaksi. Askeleet, viulu, askeleet, viulu ja sitten varjo nostaa välähtävää veistä ja iskee! Ja sillä iskulla alkaa soida vanha kunnon hilipati pippan hilipati pippan hilipati hilipati hilipati pippan.
Katsele joskus jännityselokuvaa ilman ääntä. Ei jännitä ihan niin paljon. Katsele sitä joskus pannen Pokelat soimaan ja hirnu itsesi pelosta pellolle. Yksinkertainen harjoitus, mutta kertoo paljon.
Kun suunnitellaan digitaalista viestintää, jää useimmiten ääni lapsipuolen – siis äpärän asemaan. Tämä bastardi on kuitenkin se kuuluisa piispan syrjähyppy, jolla on jumalainen taipumus taikoa merkityksiä esiin kuin tyhjästä. Kannattaa kuunnella Waltarin Mikael Karvajalka, näin sivumennen sanoen. Se on äänikirjana loistava elämys, enemmän kuin teksti. Ja miten suurella sydämellä Honkasen Veikko sen tulkitseekaan.
No mutta asiaan. Ääni vie meidät avaruuksien ääriin ja sisäelinten kurniviin kuiluihin. Se herättää huomiota tai tuudittaa salakavalaan turvallisuuden tunteeseen juuri ennen räjähdystä. Se kuiskaa lauluna lohtua, kun se tulee sieltä pieni itku, tulee ajallaan… Se soi valtavana äänimassana tai herkkänä maiseman.
Mutta koskaan sitä ei saa kuuroin korvin ja kylmin sydämin teokseen survoa kuin täytteeksi. Äänellä on suurempi tehtävä ilmaisun kirjossa. Siitä täytyy tulla tietoiseksi ja sen tuottamisesta myös saiteille ja muihin digitaalisiin hökötyksiin vetävä väline siittimeksi sisällöille, kuten Kylätasku sen ajatteli.
Kannattaa katsoa kuunnellen, miten J.K. Rowlingin saitin äänimaisema on rakennettu. Sen miettimisestä on hyvä alkaa matka äänen ihmeelliseen maailmaan ja siihen on paras tämäkin blogi lopettaa. Kuuntele ja kannustu käyttämään ääntä: http://www.jkrowling.com
Näin olen kuullut,
Jussi Luukkonen
PS
Päivän Stanislaw Jerzy Lec: Puritaanien pitäisi liikkua viikunanlehdet silmillään.
Ilmoita asiattomasta kirjoituksesta tai kommentista.
Tulosta sivu
