Tänään aamulla selatessani Verkkohesaria iski otsikko suoraan vyön alle: Paavo Haavikko on kuollut.
Vainajat ovat portteja kuolemaan,
Niiden kautta maailma avartuu
Koska lumi on valkoista
Niin enkeleitä on olemassa
(Prosperon runot)
Teini-ikäisenä runopoikana istuin takamus huurteessa mökin kuistilla iltahämärissä lukemassa Haavikkoa. Ymmärtämättä sanaakaan, mutta humaltuen keskikaljasta ja sanoista, joiden juovuttavuusprosentti sekoitti pääni. Kesäillassa Talvipalatsi oli rikas valtakunta, jonne minä en saanut viisumia.
Näytelmäkirjailijana Haavikko oli minulle niin iso lohkare, että en uskaltanut kuin haaveilla hänen näytelmiensä ohjaamisesta. Mutta luin. Ja ihmettelin, miten viisaus, herkkyys ja helvetillisen kiero huumori kykenivät ahtautumaan niin tiheisiin lauseisiin. En ymmärrä vieläkään. Siksi luen.
Eräs parhaimmista muistelmanautinnoista on Haavikon muistelmat vuosilta 1967-1995, Prospero. Ostin kirjan kirjamessuilta kauan sitten ja kotona vasta huomasin, että se on Paavo Haavikon signeeraama. Pelkkä nimi etulehdellä, Paavo Haavikko.
Pitelin kädessäni kirjaa, jonka oli kirjoittanut ja itselleen merkinnyt sama mies. Tunsin hölmöä yhteenkuuluvuutta. Tuo käsin kirjoitettu signeeraus oli kuin sinunkaupat olisi tehty. Luin kirjan siltä istumalta. Oli kuin Haavikko olisi istunut vieressä kertomassa miehestä, jolla on sama nimi.
Olen nähnyt Haavikon vilaukselta muutaman kerran. En uskaltanut puhutella. Olin nuori, ujo ja liian täynnä itseäni ja epävarmuutta.
Ollessani Sanomilla vaksina hanttihommissa 70-luvun loppupuoliskolla tuli Haavikko ovesta ja kysyi Nurmimaata. Menin niin sekaisin, että neuvoin portaille, en hissiin. Haavikko hymyili ja harppoi kuudenteen kerrokseen. Näytti tyylikkäältä. Sitten tuli Hannu Tarmio ja kysyi Haavikkoa. Neuvoin hissille, jonne tämä katosi velmu ilme naamallaan. Toinen tyylikäs ja toinen velmu, kumpikin matkalla ylös, mutta vain toinen herrahississä, josta sittemmin putosi pohja. Laskisinko ansiokseni, että Haavikko sai pysyvämmän aseman kansakunnan kaapin päällä eikä hissikuilussa.
— Ei se huono elämä ollut. Kaiken se on ottanut minkä on antanutkin, miettii vanha Väinö Rauta-ajan lopussa.
Siihen ei Haavikolla ole juuri mitään lisättävää. (Prospero, s.218)
Se viisikymmenluku, johon minä synnyin, on nyt sitten kummallisella tavalla kokonaan poissa Haavikon myötä. Jotenkin Haavikko eli kausien, trendien ja vuosikymmenten yli ja kurkotti pidemmälle. Jää kirjallisuuteen, mutta ei historiaan, koska Haavikon sana elää tulevaisuudessa. Sieltä se aina tulee aika-ajoin vastaan, kun tarvitsee taas sanan voimaa. Haavikon sanoin:
Me emme voi mitata sellaista mikä kulttuuristamme puuttuu eikä sen sanomiselle ole riittävän hiljaista, ja huutaa sitä ei voi.
Liiaksi kirjaan sidottu elämä, Haavikko mietti. (Prospero, 266)
On hieman haikea olo, kuin Arielilla, jonka Prospero päästi viimetöikseen vapaaksi mentyään pois myrskyn jälkeen.
Kirja vana vakavana sekä
Jussi Luukkonen
Kirjoitusta on viimeksi muokattu: 7.10.2008 11:38
Ilmoita asiattomasta kirjoituksesta tai kommentista.
Tulosta sivu
