Satuin googlaamaan Lenita Airistoa, kun ystäväni kysyi syitä muutolle Suomesta. Lenitalla ei sinänsä ole osaa eikä arpaa muuttopäätökseen, mutta hän kyllä edustaa ilmiönä sellaista suomalaisuuden puolta, joka minua ehkä kaikkein vähiten viihdyttää.
Minulla on jopa yksi henkilökohtainen kokemus Lenitasta. Joskus niihin aikoihin, kun Suomi voitti jääkiekkoilun MM-kisat Rovaniemen yrittäjät kutsuivat minut puhumaan digitaalisesta viestinnästä (tai jostain siihen liittyvästä – muisti pätkii). Lupauduin keikalle ja tilaajan vahvistuksen tullessa näin ohjelmasta, että minut oli lykätty samalle keikalle Hannu Aravirran ja Lenitan kanssa.
Kiinnostavaa, ajattelin ja muistelin poikaikäni lauantai-iltoja Jatkoajan parissa, kun Lenita, Taanila ja Elo revittelivät ruudussa.
Minulla oli ollut rouva Airistosta hieman kaksijakoinen mielikuva. Toisaalta oli mukava katsella, miten räväkästi hän välillä pörhisti höyheniään, toisaalta se kaikki tuntui peittävän alleen jotakin, josta en oikein saanut selvää.
No, tuli se päivä, kun lensin Rovaniemelle. Lenita sattui istumaan koneessa parin penkkirivin päässä edessäni. Tunnistin tukkapehkosta. Aravirtaa en vielä koneessa bongannut. Lentoasemalta sitten kuitenkin hyppäsimme samaan taksiin esittäydyttyämme ensin kuten hyviin tapoihin kuuluu.
Juttu kulki taksissa mukavasti. Lenita oli kuitenkin lähes mykkä, eikä hänestä saanut irti yhtään mitään, mutta Aravirran kanssa oli rattoisa rupatella. Hänestä tuli sellainen olo, että hän on suora ja selkeä kaveri, jonka mielipiteitä kannattaa kuunnella.
Kongressihotelliin saavuttuamme Lenita vaati erikoiskohtelua, omaa huonetta voidakseen latautua esitykseensä. Homma tuntui hieman yliammutulta, kun esitystemme alkuun oli vajaa kaksi tuntia. Samoin Lenitan uutukaisen kirjan esillepanosta synty pientä draamaa, joka onneksi saatiin järjestäjien joustavuuden vuoksi tasaantumaan.
No, Arajärvi ja minä kohauttelimme olkapäitä ja ryystimme kahvia odotellessamme. Ja koska meille oli opetettu, että naiset ensin, taisi Lenita todellakin nousta framille ensiksi ja aloittaa terävät kulmahampaat pohjolan oudossa valossa välkkyen sanankylvönsä.
Hän aloitti kertomalla värikkäästi, miten idioottimaisia juttuja Arajärvi ja minä taksissa olimmekaan suustamme päästelleet. Olihan se mielenkiintoista kuulla, että ajankuluksi tarkoitettu turinamme nostettiin ikään kuin irti asiayhteydestään taitavasti giljotiinin teräksi hiottuna. Päät poikki.
Olisin vielä ostanutkin moisen käsittelyn taitavan esiintyjän pikku kikkana saada lisäpisteitä ja yleisö puolelleen, mutta kun rouva Airisto seuraavaan hengenvetoon alkoi mollata näitä pohjoisen yrittäjiä näkemyksettömyydestä ja kuinka heiltä puuttui kokonaan globaalien mittasuhteiden taju ja tietämys, alkoi homma tuntua hieman vaivaannuttavalta. Nämä yrittäjät nyt kuitenkin olivat rouvankin sinne vilpittömyyksissään kutsuneet, maksaneet viulut ja vielä joustaneet kaikissa mahdollisissa asioissa saadakseen kuulla ehkä jotakin hieman vähemmän loukkaavaa. Jotakin hyödyllistä, jopa.
Lenita latoi piirtoheittimelle kymmeniä kalvoja, joihin hän oli kopioinut erilaisten englannin kielisten lehtien kuten Times ja Economist juttuja siitä ja tästä. Tällä kalvosulkeisella hän pyrki alleviivaamaan viestiään, joka siis lyhykäisyydessään kiteytyi yhteen lauseeseen: te olette kaikki torvia.
Minä siis googlasin Lenitaa nämä edellä kerrotun episodin muistot mielessäni. Katselin netistä muutaman televisio-ohjelman, joissa Lenita oli juontajana ja ihmettelin itsekseni, mikä tekee Lenitasta traagisen hahmon. Ja oivalsin, että hänhän on rääväsuinen ahneuden arkkienkeli, joka on tehnyt itsestään niin sanotun brändin varmistaen kohtuulliset tulot itselleen muista piittaamatta. Hieman samoin kuin hänen kollegansa Jari Sarasvuo. Kummallekin maksetaan maltaita siitä, että he tulevat ja nolaavat yleisönsä tai jonkun yleisön edessä.
Suomessa menestyy ilmeisen hyvin, kun kopioi muutamia irtoviisauksia sieltä ja täältä ja on hävytön ja härski siten, että katsojat voivat tuntea pienuudessaan pientä sadistista iloa siitä, kun jotakuta toista höyhennetään näyttävästi. Näille median kellokkaille suomalaiset antavat kaiken anteeksi, mutta se traagisuus syntyy siitä, että loppujen lopuksi nämä herhiläiset eivät edes yritä muuttaa mitään paremmaksi eivätkä toimia minkään muun kuin oman etunsa ja ahneutensa välikappaleina.
Kun Lenitasta ja Sarasvuosta aika jättää, ei jäljelle jää yhtikäs mitään, koska kuka nyt viitsii loputtomiin muistella sitä, minkälaiseen lehmänpaskaan lapsena astui, kun uimaan oltiin menossa. Mieluummin sitä muistelee, miten kivaa oli polskia Arajärven leppeässä rantavedessä ja oppia samalla yhtä sun toista siitä miten tiimejä valmennetaan maailmanmestaruuteen. Rouva Airiston läjästä ei jäänyt minulle mieleen muuta kuin helvetin suttuiset kalvot ja syvä myötätunto pohjoisen yrittäjiä kohtaan. Heille toivon kaikkea hyvää ja parhainta menestystä näin vuosienkin jälkeen. Ja kiitokset tilaisuudesta tulla kuulluksi.
Kirjoitusta on viimeksi muokattu: 15.3.2009 07:24
Ilmoita asiattomasta kirjoituksesta tai kommentista.
Tulosta sivu
