Minna Lindgren kirjoitti Hesarin Kuukausiliitteeseen isänsä kuolemasta koskettavan jutun ja tuli palkituksi. Ja aivan syystä. Luin tänä aamuna kyseisen kirjoituksen enkä saanut sitä mielestäni, en koko päivänä. Se vaivaa yhä.
Päässäni risteää kolme isähahmoa: yksi on oma edesmennyt isäni, toinen tämä Lindgrenin kuolemaansa odottanut vanhus sekä kolmantena itävaltalainen hyvinkin elossa oleva insesti-isä, joka odottelee tuomiotaan oikeudessa.
Isyydellä näyttää olevan ääripäänsä nykyään hyvin näkyvissä.
Lingrenin isän kohtalo ja tämän insesti-isän tapaukset ovat jotenkin meidän länsimaisen yhteiskuntamme kolikon eri puolet. Lindgrenin isä jäi hoivakoneiston rattaisiin, joka ei piittaa yksilöstä eikä näe ihmistä. Insesti-isä sai touhuta melkein ihmisiän karmeuksiaan kenenkään huomaamatta mitään.
Oma isäni sai kulkea kohti kuolemaansa äitini uhrautuvassa hoivassa oman kodin tutussa piirissä. Vanhanaikaisesti. Ja kun kotona ei enää käynyt oleminen niin vielä Oriveden terveyskeskuksen vuodeosastolla häntä kohdeltiin ihmisenä ja äitini kävi siellä häntä joka päivä hoivaamassa. Isä sai kuolla rakkauden ympäröimänä, sanoisinko arvokkaasti.
Suurissa kaupungeissa on kuolema pienennettävä numeroksi. Orivedellä se vielä oli ihmisen kokoinen. Suru on kummassakin paikassa yhtä suuri ja elävien kestettävä. Meidän lasten kiitollisuutta ei voi sanoin kuvata, kiitollisuutta äidille ja kiitollisuutta terveyskeskuksen henkilökunnalle. He antoivat isälle arvokkaan tavan kuolla hyvän ja pitkän elämän päätteeksi.
Itävallassa sen sijaan isän kuolemaa odottavat kaikki muut paitsi ehkä tämä tuomiolla oleva vaikka onkin itsemurhavartiossa. Hänestä tehdään hyvää vauhtia hirviötä. Sillä lailla me suojelemme itseämme, koska eihän nyt kukaan normaali ihminen semmoista tee. Karmeinta tässä on se, että hirviöt tulevat täysin normaaleista ihmisistä, joilla on samanlaiset pelot, toiveet, tunteet ja järki kuin kenellä tahansa meistä.
Jokainen meistä voi niksahtaa, mutta jos yhteisö ja yhteiskunta ei tunne ihmistä, nämä niksahtaneet voivat tosiaankin kasvaa hirviön mittoihin eikä kukaan tee mitään ennen kuin on liian myöhäistä. Ja sitten lehdet käyvät kaupaksi ja uutisten ympärille kasvaa tiheä mainoskasvillisuus. Hoivakoneisto ei hoida syitä vaan yrittää tukkia vuotavat seuraukset laastareilla tai lakonisilla tilastokatsauksilla.
Maailma pienenee, mutta tragediat suurenevat. Ylevä isyys ei ole enää itsestäänselvyys. Kun katson omaa poikaani, toivon hartaasti, että hän näkee minun kuolemani täyttymyksenä ja uuden alkuna niin minulle kuin itselleenkin. Toivon, että voin kuolla arvokkaasti ja elää sitä ennen täysillä isänä, joka on pojalleen esimerkkinä myötätunnon, viisauden ja rohkeuden voimasta ja jonka varjo ei ahdista vaan antaa suojaa elämän tuulilta, kuten minunkin isäni varjolla on tapana. Nämä isien varjot kun ovat pidempiä kuin poikiensa muisti – niin hyvässä kuin pahassakin.
Ilmoita asiattomasta kirjoituksesta tai kommentista.
Tulosta sivu
